Mitäpä tässä...

Niin mitäpä tässä... Ahdistaa, masentaa, ei oiken tiedä miten menee. Taas on elämässä vaikeempi vaihe, hyvä olo ei kestä loputtomiin näköjään.

Taas olen päättänyt että lopetan suhteen joka tuottaa vain ahdistusta. Taas olen päättänyt että karistan suhteen lisäksi myös ne 10 kg, jotka sen myötä on tullut. Taas olen päättänyt että elämäni on käännyttävä parempaan. Mutta taas olen todennut että kaikki nuo asiat vaatii niin paljon enemmän, kuin mihin pystyn.

Pelkään lopettaa suhdetta, mutta pelkään myös että se tekee minut yhä ahdistuneemmaksi jos en sitä lopeta. Pelkään ihmisten ajatuksia itsestäni, ulkonäöstäni, mutta pelkään myös ettei ulkonäön muutos vaikuta, vaan ihmiset näkee lävitseni, että minä olen sairas. Pelkään ihmisten kysymyksiä, että mitä minulle kuuluu tai miten voin. Heti ajattelen että se tietää, että hän ajattelee että olen sairas, jotenkin poikkeeva... Pelkään että oloni ja elämäni ei käännykkään parempaan, vaan huono olo vaan vie mennessään, kaatuu päälle. Pelkään parempaa oloakin, koska tiedän ettei se ole pysyvää.

Kevään odotusta

Olo sitten kääntyi kuitenkin huonommaksi ja menin sairaalaan reiluksi viikoksi. Ajatukset pyöri samaa rataa ja elämä ei näyttänyt enää elämisen arvoiselta. Olin lopen uupunut kaikkeen. Sairaalassa sain levättyä ja tasattua päätäni. Vieläkin olo on sekava, levoton ja tunteet vaihtelee päivänmittaan laidasta laitaan, mutta uskon selviäväni taas etenpäin. Päivän kerrallaan.

Ystävät ja läheiset ovat tukeneet minua paljon. Saan olla heille kiitollinen monesta asiasta. Jo pelkästään siitä että he ovat ja välittävät minusta. Välillä tuntuu että olen heille kokoajan jotain velkaa, että minunkin pitäisi pystyä samoihin suorituksiin, olla vahva ja tukea myös heitä.

Olen koittanut piristää mieltäni laittamalla kotiini jotain uutta, värikkäämpää, keväisempää. Olen ostanut muutaman kasvin. Jopa löytänyt semmoisia, joita kissat ei raatele palasiksi :) Kevättä odotan, ja kesää. Josko ne toisi tullessaan jotain parempaa, uutta ja mukavaa.

Täälä taas, edelleen, vieläkin...

Pitkästä aikaa taas kirjoitushommissa. Josko jatkaisi siihen mihin on viimeksi jääty... Tai ehkä hyppään vaan suoraan tähän hetkeen...

Niin no elämä on sujunut tuttujen kuvioiden mukaan, vuoristoradalla, elämän huvipuistossa, vai mikä lienee eläintarha... Ero ei enää ahdista, ei ainakaan jatkuvasti. Ei se ole mielessä jokapäivä, ei edes joka viikko. Exän kanssa välit on asialliset. Mieltä kyllä ahdistaa monet muut asiat, jotkut jokapäivä, jotkut joka sekuntti...

Kesän loppu toi tullessaan uuden suhteen, jota on nyt jatkunut edelleen. Suhde on jatkunut, vaikka olen vähintään kerran viikossa päättänyt, että lopetan sen. Kuitenkin jokin saa aina jatkamaan. Mielialat on vaihdellut asian tiimoilta rakkaudesta voimakkaaseen ahdistukseen, mutta niin on ollut muutenkin elämässä viimeaikoina. Joten en tiedä aiheuttaako tuota ahdistusta suhde vaiko vaan tämä epävakaa mieli.

Menneisyyden (lapsuuden) haamut ja luurangot alkoi taas hiipiin ovista ja ikkunoista sisään ja saivat mielen järkkymään. Siihen vielä tuli lisäksi oman rakkaan hevosen menetys, ja niin sekasorto ja ahdistus vei mukanaan. Päivät meni menojaan, mistään ei saanut kiinni, mikään ei tuntunut hyvältä. Toisinaan oli hyvä olla, olin tyytyväinen, aikaan saava... Sitten kuppi heilahti nurin ja vajosin synkkyyteen, ahdistukseen, kunnes taas räpiköin ylös tippuakseni taas takaksin rotkoon. Tämä kuvio toistui joka päivä uudelleen ja uudelleen. Unikaan ei tullut ja jos tuli oli yö pelkkää painajaisissa pyörimistä.

Päänsisäinen sekasorto oli ajaa jo sairaalaan, mutta onneksi lääketeollisuus taas riensi apuun mukavine pikku pillereineen ja pahin on nyt ohi. Olo taas tasaisempi. Nyt koitan nauttia tästä hieman vakaammasta olosta, vakaammista päivistä. Nyt jossain on jo jotain järkeä. Lääkkeet väsyttää, mutta koitan kuitenkin pysyä tässä päivässä ja tässä hetkessä.