Niin siinä sitten kävi, että piti lähteä hakemaan uutta alkua sairaalan puolelta. Elämä heitti ylösalaisin, kaikki tuntui epätoivoiselta räpistelyltä. Onneksi oli sen verta järkeä päässä, että tajusin lähteä. Lähteä turvaan itseltäni. Se oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä.
Kaksi ja puoli viikkoa meni. Sitten tuntui että se tie oli käyty ja nähty, ensiapu saatu ja oli palattava oikeaan elämään. Nyt on helpompi hengittää, elämässä on taas järjen hiven. Nyt uskallan kohdata ongelmat, niitä on ja päätöksiä on tehtävä. Pelottaa, totta vie. Ei ole helppoa. Mikään ei ole varmaa. Mutta olo on nyt vähän tasaisempi ja varmempi. Nyt tiedän edes hivenen enemmän itsestäni. Ymmärrän miksi elämäni voi olla välillä yhtä sotkua. Ymmärrän että en ole paha ihminen, olen sairas.
En tiedä osaanko vieläkään toimia aina oikein, tuskin. Mutta jotain pystyn ehkä tekemään, vaikuttamaan elämääni, asioihini niin etten aina satuta muita, enkä etenkään itseäni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti