Ero

Se viiltää, viiltää niin syvältä. Sattuu. En voi pakottaa rakkautta, sitä ei enää ole. Haluaisin kaiken ennalleen mutta sinne ei enää ole tietä, ei paluuta.

Minut on jätetty. Hylätty. Pahin pelkoni on nyt kohdattava. Mitä minä teen?

Mielenrauhaa ja väsymystä

Harvinaisen seesteinen olo. Vaikka jotkut asiat saa edelleen ahdistuksen nousemaan, se ei ole pitkäkestoista eikä täysin hallitsematonta.

Väsymys tosin painaa sitten ihan urakalla. Aamulla ei meinaa herätä ja on suuria käynnistymis vaikeuksia. Sairaalassa saama päivärytmi on kadonnut taivaan tuuliin. Pitäis kai vaan väkisin hilata itsensä aamulla aikaisemmin ylös ja pakottautua jonkinmoiseen rytmiin.

Sairaalareisuun jälkeen en ole oikein saanut kiinni normaaleista arkirutiineista. Päivät menee vähän haahuillessa, osaamatta tarttua mihinkään kiinni, tekemättä mitään järkevää. Olisko syynä sitten tää väsymys. Olo on hyvä, mutta aloite- ja keskittymiskyky puuttuu.

Töihin paluu on nyt ollut tapeetilla. Töistä kysellään, mies kyselee, lääkärikin "määräsi"... Kaikilla ilmeisesti oletus, että tuo sairaalareissu on parantanut minut täysin. Hupaisinta ja samalla surullisinta oli lääkärin kommentit.

Hän samainen lääkäri siis kirjoitti minulle päivystyslähetteen Kaivantoon, kun ei elämästä tullut mitään, kaikki meni pieleen, olin totaalisen sekain, ihan pihalla, oli enemmän kuolema mielessä ja itsensä satuttaminen. Lähdin samantien kaivantoon kriisiosastolle. Kaksi ja puoli viikkoa olin sielä. Kotiutumisesta oli alle viikko, kun sain lääkärin kiinni (oli lomalla) ja yritin saada häneltä aikaa ennen sairaslomani päättymistä, että voisimme arvioida tilannetta. No lääkäri totesi siihen että aikaa ei saa ja b-lausuntoa hän ei ehdi laatia, joten meneppä töihin. Puhelu kesti alle 5 minuuttia, ja hän teki siinä ajassa tarkan arvion työkyvystäni. Puhelun alussa mainitsin että olen kotiutunut juuri sairaalasta, mutta tuntuu että hän ei edes tajunnut sitä tai ylipäätään kenen kanssa puhui...

Milestäni täysin vastuutonta toimintaa. Nyt on kulunut viikko ja kaksi päivää kotiutumisesta ja edelleen on nää arjen rutiinit täysin hakusessa. Vaikka olo on tasapainoisempi, ei se kyllä ole täysin vakaa. Niin vakaa että luottaisin sen kestävän työn paineita. Jos työni olisikin kaupan kassa tai naputtelua yksin tietokoneella, voisin lähteäkkin kokeilemaan työkykyäni. Mutta työssä on niin paljon vastuuta, totaalista läsnäoloa ja keskittymistä. Paljon enemmän kun mitä pystyn tällähetkellä antamaan.

Hoitajan aikakin siirtyi viikolla eteenpäin, joten en nyt pääse tästä puhumaan ja saamaan arviota keneltäkään muulta kuin itseltäni. Sen asian kanssa olen yksin. Luojan kiitos tää olo on nyt tasaisempi, lääkitys siinä mielessä kohdallaan. Aiemmin tää olisi ollut taas yksi kriisi elämässäni ja ahdistus saanut minut ties mihin tekoihin...

Että tämmöistä tälläkertaa! :)

Osastolta siviiliin

Niin siinä sitten kävi, että piti lähteä hakemaan uutta alkua sairaalan puolelta. Elämä heitti ylösalaisin, kaikki tuntui epätoivoiselta räpistelyltä. Onneksi oli sen verta järkeä päässä, että tajusin lähteä. Lähteä turvaan itseltäni. Se oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä.

Kaksi ja puoli viikkoa meni. Sitten tuntui että se tie oli käyty ja nähty, ensiapu saatu ja oli palattava oikeaan elämään. Nyt on helpompi hengittää, elämässä on taas järjen hiven. Nyt uskallan kohdata ongelmat, niitä on ja päätöksiä on tehtävä. Pelottaa, totta vie. Ei ole helppoa. Mikään ei ole varmaa. Mutta olo on nyt vähän tasaisempi ja varmempi. Nyt tiedän edes hivenen enemmän itsestäni. Ymmärrän miksi elämäni voi olla välillä yhtä sotkua. Ymmärrän että en ole paha ihminen, olen sairas.

En tiedä osaanko vieläkään toimia aina oikein, tuskin. Mutta jotain pystyn ehkä tekemään, vaikuttamaan elämääni, asioihini niin etten aina satuta muita, enkä etenkään itseäni.