Pomminvarma

Jäin tuota sanaa pyörittelemään mielessäni, "pomminvarma". Sitä sanaa hevospuolella käytetään hevosesta, joka ei missään olosuhteissa (maastossa, liikenteessä, kentällä, tallissa...) säiky mitään, käyttäytyy siis hyvin tasaisesti ja varmasti kaikinpuolin ja kaikkialla. Se on kovin toivottu ja arvostettu piirre hevosessa.

Oma elämäni ei ole lainkaan pomminvarmaa. Se ei ole koskaan mukavan tasaista ja varmaa. Jokainen päivä tuo mukanaan säikähdyksiä, pelkoa, ahdistusta, töyssyjä ja paniikissa syöksähtelyjä sinne tänne, pään sisällä. Aivan kuin pillastunut hevonen.

Haluaisin tuollaisen pomminvarman elämän, haluaisn itse olla pomminvarma! Tasaista, varmaa, kaikki on hyvin... Pelko ja epävarmuus on kuitenkin aina läsnä. Minusta ei kai koskaan tule pomminvarmaa.

Itkua ja parkua

Aamuisin kaikki tuntuu menevän pieleen. Olo on epätoivoinen ja ahdistunut. Tuntuu kuin koko maailma olisi kääntynyt minua vastaan. Jotain pahaa tapahtuu varmasti... Epäilen kaikkia ja kaikkea.

Tukka ei mene hyvin, kissa hyppää olkapäälle kynnet esillä, koirat vinkuu ulos... Epätoivoa, itkua, ahdistusta. Se vain tulee ja jyrää. Elämä tuntuu yhdentekevältä, päässä sekasorto ja se helvetin ahdistus!

Pahin pelkoni

Miksi aina, kun koen itseni tai parisuhteeni epävarmaksi, alkaa kauhea ahdistus? Siitä ei pääse eroon, kun se iskee. Se vyöryy päälle ja kaikki tuntuu epävarmalta, vaikealta ja toivottomalta.

Miksi koen parisuhteeni uhatuksi niin helposti? Ei tarvita kuin pieni asia, ja taas ajatukset järkkyy. Pelkään että hän on jättämässä minua, kyllästynyt minuun, sairauteeni... Tiedän että hänkin tarvitsee omaa aikaa, mutta epävarmuus kalvaa aina niin syvältä. Pelkään tulla hylätyksi, jätetyksi. Pahin pelkoni.

Se toinen minä

Elämä jatkaa kulkuaan, eihän sille mitään mahda... :) Olo on pysynyt suht virkeänä. Fibro jäytää polvia, mutta en anna sen masentaa!

Terapiakäynnillä (vai mitä se on?) ei mitään ihmeitä. Mietin vaan tätä itseni kokonaisuutta, joka selvästi rakentuu kahdesta (tai jopa kolmesta) eri persoonasta. Niin skitsofreniaa se ei ole, mutta silti se toinen minä on arveluttava heppu! Se on rohkea, uhmakas, se ei välitä itsestään, sille kaikki on yhdentekevää, se elää vähän liian lujaa, ajaa autoa liian lujaa, kuuntelee musiikkia liian lujaa... Se joutuu usein hankaluuksiinkin, se on itsetuhoinen. Mistä se tulee ja minne se menee, sitä ei tiedä kukaan. Jos tapaat tämän hepun kuljeskelemassa, nappaa talteen ja vie lähimmälle mielenterveysasemalle! :) Löytöpalkkiota ei makseta!

Vauhdikas mummo

Toimeliaisuutta edelleen ilmassa. Tossa latasin juuri dosettiini viikon pillerit ja mietin mikä mummo musta on tullut! :) Dementiaa vissiin myös, kun täytyy tollasta käyttää... :)

Taas on päivä mennyt ja on tullut tehtyä yhtäsun toista. Ja ihan järkevääkin. Oon siivonnut, käynyt tallilla, vaihtanut lakanat... Jees, vauhti kohdillaan! :))

Hypoa ja hyvää päivää!

Tässä on ollut monta hyvää päivää ja hyvänä tuntuu jatkuvan. Sitä edelsi kyllä jumalaton pään sisäinen sekasorto, että olen kyllä ansainnut nämä hyvät päivät! :)

Olen ollut hyvän tuulinen ja aikaansaapa. Tänään piti aamulla vain nauttia aamupala, laittaa itsensä kaupunkikuntoon ja silittää farkut. Huomaamattani olin myös siivonnut keittiön, tyhjentänyt ja täyttänyt astianpesukoneen sekä siivonnut vessan. Huisaa! Onkin piiitkä aika kun olen ollut näin reipas! Hypotellen kaikki sujuu helpommin! :))

MTT:ssäkin juttu luisti, ei ollut mitään valitettavaa. Kunhan pähkittiin tätä vuoristoradalla elämisen iloja ja suruja. Mutta ei ne surut tunnu missään, ne on nyt niin kaukaisia. Vähän pelottaa, koska se vuoristoradan vaunu suuntaa nokkansa alaspäin... Se saattaa ottaa vähän vattanpohjasta! :)

Hulluuden lähteillä

Näitä hulluuden rajoja mietin ja elämääni... Niin olinhan jo lapsena hevoshullu ja koirahullu :) Ne pääsi kyllä vasta oikeisiin mittasuhteisiin aikuisena, kun hommasin oman hevosen ja niitä oikeita koiriakin on villakoirien lisäksi kertynyt mukava määrä.

Mutta tosissaan ajateltuna olen ollut herkkä "hurahtaan" jos jonkinmoiseen hulluutteen tai ainakin hullutteluun. Milloin aloin harrastaan jotain ihan innolla, milloin aloin keräilemään jotain muka hyvin tärkeää, toisinaan innostuin kirjoittamaan, päiväkirjaa tai hankin liudan kirjekaverieta (niin silloin ei ollut nettiä, ei edes tietokoneita). Myöhemmin ihastuin kertarytinällä johonkin niin ihanaan poikaan, jos toiseenkin... Mutta melkeimpä yhtä nopeaan kun innostuin, loppui innostus. Homma alkoi tympimään ja loppui lopulta kokonaan.

Tätä samaa "hurahtelua" on edelleen aikuisenakin huomattavissa. Kiinnostus ja innostus herää nopeaan, kuin huomaamatta ja vie mukanaan. Se voi olla pienet muoviset My little ponyt yms, joita sitten etsin netistä ja keräilen, se voi olla jokin nettikeskustelu, missä väittelen/keskustelen hyvin intensiivisesti lähes 24/7 tai uusi ihmissuhde, ystävä jne. jne. Mutta sama kaava toistuu edelleen. Innostus, tympäisy ja lopetus.

Mutta onhan tässä hyvätkin puolet. Elämä ei ole tylsää silloin kun innostuu ja hurahtaa! Hulluna on hauskempaa! :)

Aloitus

Niin mistäköhän tämän aloittaisi... Hulluutta kun on niin monenlaista, jo pelkästään tässäkin päässä! :)

Kaikki alkoi toissa kesänä. Tai oikeastaan kaikki alkoi jo varmaan lapsena tai teininä. Mutta silloin olin vain elämästä sekaisin tai syntymähumalassa, ei niitä lasketa! Ja eipä siihen aikaan mielenterveysongelmia ylipäätään tunnistettu. Oli vain tavallisia, vilkkaita tai laitokseen laitettavia (umpi hulluja) lapsia/nuoria, ja niistä ei edes puhuttu ääneen päivänvalossa!

Toissa kesänä elämäni kuitenkin teki käännöksen. Onnistuin sotkeen elämäni ja sekoilin. Kaikki päättyi pillereiden nappailuun ja muutaman vuorokauden uneen. Toiveena jotain parempaa ja kauniimpaa... Elämä kuitenkin jatkui. Jatkui ja muistutti omasta karuudestaan joka ikinen päivä. Oliko se sitten sitä masennusta?

Siitä alkoi jokatapauksessa tunteiden ja elämän vuoristorata. Vuosi kului melko epävakaissa merkeissä. Olin ahdistunut, masentunut, olin iloinen, pirteä, väsynyt, uneton, lähellä kuolemaa, syvällä, pinnassa, uhmakas, kaunis, rohkea, kiukkuinen, agressiivinen... Keväällä hain apua työterveydestä, sain masennuspillerit ja kävin muutaman kerran jollain mikälietyöterveyspsykologilla. Hänellä ei ollut paljoakaan annettavaa, lukuunottamatta muutamaa monistetta, hengitysharjoituksia ja ajattele positiivisemmin lappu. Sillä oli kiire saada minut töihin ja pois tuhlaamasta varoja "oikeesti sairailta".

Kesällä taas onnistuin toistamaan vuoden takaisen sekoiluni, joka sekin päättyi pillereihin. Tälläkertaa en vaan nukkunut niin pitkään, pillerit päätyi ulos ennen aikojaan... Mies uhkasi erolla, oli saatava apua.

Mielenterveystoimisto onneksi hyväksyi minut asiakkaakseen, olin siis jo tarpeeksi hullu! Siitä alkoi arpominen ja arvuutteleminen, mikä sielä meikäläisen pollassa oikein risoo. Olen lääketieteen koekaniini, on kokeiltu jo tusinaa eri pilleriä ja uusia tuntuu vieläkin riittävän. Virallista diagnoosia ei tunnu löytyvän, vaikka veikkailuja on monenlaisia. Ehkä olen vain "vaikea tapaus" niinkuin mieheni sanoo (se ei jättäny minua). Ensin oli vain keskivaikea masennus, sitten add, kaksisuuntainen, vaikea masennus, toistuva masennus, persoonallisuushäiriö... Jep, siis HULLU! :)

Tästä on hyvä jatkaa!