Päätös

Minkäs tälle voi, näin tää elämä nyt vain menee. Vanhaan ei ole paluuta, eteenpäin on päästävä, uskottava se on. Irti päästäminen on vaikeaa. Se ei tapahdu näköjään päivässä eikä kahdessa. Käytännössä olen eronnut, mutta tunnetasolla vielä naimisissa sen miehen kanssa.

Me ollaan nyt kavereita. Kun se miehen suhde kariutui, kaikki kääntyi helpommaksi. Mutta tämä on vain väliaikaista. Tulee uusi ihastus, uusi suhde. Ja taas se tuska riipaisee ja lujaa. Olen päättänyt, että meidän yhteydenpidon on loputtava. Liikaa viestejä, liika soittoja, liikaa facebookissa keskusteluja, kommentteja... Useimmiten nämä ovat miehen aloitteeesta lähtöisin. Kait hän koittaa jotenkin paikata tilannetta, sitä tuskaa minkä aiheutti suhteellansa, erolla joka johti minut valitsemaan kuoleman. Mutta enemmän tuskaa aiheuttaa tämä tilanne. Se kuitenkin luo minulle jotain toivoa, ajatuksen että ehkä me palaamme yhteen... Ja se on niin tuskallista. Tiedän ettei näin ole eikä tule olemaan. Sen on loputtava. En pääse eteenpäin. Kuitenkin eilen päädyimme sänkyyn...

Huomenna saamme yhden fyysisen asian erosta hoidettua, osituspaperit vihdoin allekirjoitetaan. Minut maksetaan ulos hänen elämästä, meidän elämästä ja kodista. Ehkä se tuo konkreettista helpotusta minun erotyöhön. Oikeastaan tämä paperien allekirjoitus on viimeinen meidän virallinen yhteinen asia. Sitten ero on hoidettu juridisella puolella loppuun.

Olen päättänyt olla vahva, ja kertoa tämän tilaisuuden jälkeen mielipiteeni yhteydenpidosta. Toiveeni että emme ota enää yhteyttä toisiimme kuin virallisissa asioissa ja asioissa jotka liittyvät eläimiimme. Tahdon kertoa että se on ainoa keino minulle selviytyä tästä tilanteeesta ja päästä pikkuhiljaa eteenpäin. Minä pystyn sanomaan sen, pakko!

Aamu

Aamu,
sänky on vieras
kylmät seinät huokuvat tuskaa
eilinen hyökkää kuin vihainen tuuli
se repii, raastaa ja kiduttaa

Eilen
omistin tuskan
nukahdin pelkoon ja uneen ahdistavaan
eikä tuska unohda mua
se ei jätä minua yksin

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
taloon, jota kodiksi kutsutaan
vaikka siellä ei ole minulle ketään
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
tällä tiellä
tällä tiellä

Ilta,
pöytä on tuttu
vieraat kasvot aukovat suitaan
tyhjyys ympäröi meitä ja tuska
eikä kukaan uskalla kerätä luitaan

Yö
tulee ja heittää
meidät tyhjille kaduille taas
synkät kadut kuin tuhannet sillat
vievät pimeydestä pimeyteen

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
taloon, jota kodiksi kutsutaan
vaikka siellä ei ole minulle ketään
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
tällä tiellä
tällä tiellä

(Ismo Alanko, Hassisen kone)

Uusi elämä

Sitä sitten tuli ryvettyä pohjamudissa. Tie vei lääkeyliannoksen, tehon, osaston ja Kaivannon kautta uuteen alkuun. Kuolema oli hiuskarvan varassa, mutta kohtalolla oli ehkä sormensa pelissä. Vielä ei ollut minun aikani.

Nyt kirjoittelen tätä omassa pikku rivarissa, koira kainalossa. Ehkä nää asiat tästä alkaa pikkuhiljaa kulkemaan eteenpäin. Saan uuden elämän alkuun. Nyt on kuitenkin se oma koti, kaiken perusta. Tästä on hyvä ponnistella eteenpäin, tukiverkkoihin nojaten ja luottaen.

Vielä kuitenkin kelaan päässäni, että olisi niin paljon helpompaa kun olisin kuollut. Se olisi ollut läheisillenikin loppujen lopuksi helpompaa. Läheisen kuolema on raskas taakka, mutta se kevenee vuosien saatossa. Nyt minun läheiseni joutuu kantamaan sitä pelkoa ja epävarmuutta ehkä loppuelämänsä, että teenkö uudelleen niin, saanko elämäni tasapainoon, olenko onnellinen...

Kyllä minä haluan elää. Vaikeaa on se tosiasia, että olen nyt eronnut nainen. Hylätty, toinen on korvannut minut, miehen tunteet on jo siirtynyt toiseen kohteeseen, en ole hänelle enää mitään. Minulle tämä on niin paljon vaikeampaa. Minä rakastan edelleen sitä miestä. Siitäkin huolimatta että hän valehteli minulle, oli eroa suunnitellut jo kauan, oli jo solminut suhteen. Halusi vain eroon minusa, pois tieltä sotkemasta hänen uutta elämää. Minä en ole päässyt eteenpäin tuollaisella vauhdilla. Olen tässä, elän tunnin, ehkä päivän kerrallaan. En halua ketään muuta. Vieläkin olisin valmis tekemään mitä vain, että saisin vanhan elämäni takaisin. Ne onnelliset vuodet, kun rakastimme toisiamme ja se riitti!

Viimeiseen tiimaan

Apulanta: Armo

Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Yksi eteenpäin, kaksi taaksepäin

Ajatukset laukkaa. Pitäisi mennä eteenpäin. Jokin kuitenkin jarruttaa menoa, ei tahdo päästää irti. Toisinaan tunnen helpotusta ja ajatus omasta elämästä siintää edessäpäin silmissäni. Mutta sitten taas ahdistaa, en tahdo enkä jaksa ajatella tulevaisuutta.

Tunnen katkeruutta siitä, että minä olen se, joka joutuu jättämään meidän yhteisen kodin. Minä joudun henkisen tuskan lisäksi kärsimään myös eron tuoman fyysisen muutoksen. Pitäisi etsiä uusi koti, muuttaa, jättää kaikki tämä taakseen, hajoittaa perhe. Rahaa ei ole, en ole työssä. En tiedä mistä sitä tekisin.

Onko minulla varaa kaksioon, huonekaluihin, onko minulla varaa autoon, onko minulla varaa elää, onko minulla varaa hommata yhtään mitään, elättää itseni, koira, kissat, hevonen... Kaikki on suurta hyppyä tuntemattomaan. Pitää kai vain ottaa riski ja miettiä vasta jälkikäteen, oliko minulla siihen varaa. Ei tästä kai muuten pääse eteenpäin. Lähdettävä on jokatapauksessa.

Ero

Se viiltää, viiltää niin syvältä. Sattuu. En voi pakottaa rakkautta, sitä ei enää ole. Haluaisin kaiken ennalleen mutta sinne ei enää ole tietä, ei paluuta.

Minut on jätetty. Hylätty. Pahin pelkoni on nyt kohdattava. Mitä minä teen?

Mielenrauhaa ja väsymystä

Harvinaisen seesteinen olo. Vaikka jotkut asiat saa edelleen ahdistuksen nousemaan, se ei ole pitkäkestoista eikä täysin hallitsematonta.

Väsymys tosin painaa sitten ihan urakalla. Aamulla ei meinaa herätä ja on suuria käynnistymis vaikeuksia. Sairaalassa saama päivärytmi on kadonnut taivaan tuuliin. Pitäis kai vaan väkisin hilata itsensä aamulla aikaisemmin ylös ja pakottautua jonkinmoiseen rytmiin.

Sairaalareisuun jälkeen en ole oikein saanut kiinni normaaleista arkirutiineista. Päivät menee vähän haahuillessa, osaamatta tarttua mihinkään kiinni, tekemättä mitään järkevää. Olisko syynä sitten tää väsymys. Olo on hyvä, mutta aloite- ja keskittymiskyky puuttuu.

Töihin paluu on nyt ollut tapeetilla. Töistä kysellään, mies kyselee, lääkärikin "määräsi"... Kaikilla ilmeisesti oletus, että tuo sairaalareissu on parantanut minut täysin. Hupaisinta ja samalla surullisinta oli lääkärin kommentit.

Hän samainen lääkäri siis kirjoitti minulle päivystyslähetteen Kaivantoon, kun ei elämästä tullut mitään, kaikki meni pieleen, olin totaalisen sekain, ihan pihalla, oli enemmän kuolema mielessä ja itsensä satuttaminen. Lähdin samantien kaivantoon kriisiosastolle. Kaksi ja puoli viikkoa olin sielä. Kotiutumisesta oli alle viikko, kun sain lääkärin kiinni (oli lomalla) ja yritin saada häneltä aikaa ennen sairaslomani päättymistä, että voisimme arvioida tilannetta. No lääkäri totesi siihen että aikaa ei saa ja b-lausuntoa hän ei ehdi laatia, joten meneppä töihin. Puhelu kesti alle 5 minuuttia, ja hän teki siinä ajassa tarkan arvion työkyvystäni. Puhelun alussa mainitsin että olen kotiutunut juuri sairaalasta, mutta tuntuu että hän ei edes tajunnut sitä tai ylipäätään kenen kanssa puhui...

Milestäni täysin vastuutonta toimintaa. Nyt on kulunut viikko ja kaksi päivää kotiutumisesta ja edelleen on nää arjen rutiinit täysin hakusessa. Vaikka olo on tasapainoisempi, ei se kyllä ole täysin vakaa. Niin vakaa että luottaisin sen kestävän työn paineita. Jos työni olisikin kaupan kassa tai naputtelua yksin tietokoneella, voisin lähteäkkin kokeilemaan työkykyäni. Mutta työssä on niin paljon vastuuta, totaalista läsnäoloa ja keskittymistä. Paljon enemmän kun mitä pystyn tällähetkellä antamaan.

Hoitajan aikakin siirtyi viikolla eteenpäin, joten en nyt pääse tästä puhumaan ja saamaan arviota keneltäkään muulta kuin itseltäni. Sen asian kanssa olen yksin. Luojan kiitos tää olo on nyt tasaisempi, lääkitys siinä mielessä kohdallaan. Aiemmin tää olisi ollut taas yksi kriisi elämässäni ja ahdistus saanut minut ties mihin tekoihin...

Että tämmöistä tälläkertaa! :)

Osastolta siviiliin

Niin siinä sitten kävi, että piti lähteä hakemaan uutta alkua sairaalan puolelta. Elämä heitti ylösalaisin, kaikki tuntui epätoivoiselta räpistelyltä. Onneksi oli sen verta järkeä päässä, että tajusin lähteä. Lähteä turvaan itseltäni. Se oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä.

Kaksi ja puoli viikkoa meni. Sitten tuntui että se tie oli käyty ja nähty, ensiapu saatu ja oli palattava oikeaan elämään. Nyt on helpompi hengittää, elämässä on taas järjen hiven. Nyt uskallan kohdata ongelmat, niitä on ja päätöksiä on tehtävä. Pelottaa, totta vie. Ei ole helppoa. Mikään ei ole varmaa. Mutta olo on nyt vähän tasaisempi ja varmempi. Nyt tiedän edes hivenen enemmän itsestäni. Ymmärrän miksi elämäni voi olla välillä yhtä sotkua. Ymmärrän että en ole paha ihminen, olen sairas.

En tiedä osaanko vieläkään toimia aina oikein, tuskin. Mutta jotain pystyn ehkä tekemään, vaikuttamaan elämääni, asioihini niin etten aina satuta muita, enkä etenkään itseäni.

Myötä- ja vastamäessä

Kaikki kaatui taas yllättäen. Keskustelu miehen kanssa... Ei, en vain kestä ajatusta. Pelkään jäädä kotiin yksin, pelätä epätoivoa ja ahdistusta. En pysty luottaan itseeni, en lupaamaan että en satuta itseäni. En pysty luottamaan mieheeni. Mies ei välitä, en tiedä koska on viimeksi välittänytkään. Hän haluaa elämää, omaa aikaa. Mikä oli se lupaus; ..rakastaa niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä...? Myötä- ja vastoinkäymisissä...?

Kauppa-ahdistus

Kauppareissut on alkanut taas ahdistaan. Jo ajaessa kohti kaupunkia, alkaa sydän hakkaamaan. Pitää hengittää syvään, yrittää keskittyä liikenteeseen, ajamiseen... Tuntuu että kaikki tilanteet tulee yllätyksenä, en pysty ennakoimaan. Keskity, keskity!

Kaupassa pälyilen epäluuloisena ympärilleni. Tuijottako joku minua, tuo ihan selvästi, mitä se minusta ajattelee, näkeekö että olen hullu, väsynyt kaikkeen... Tuijotan kärryjä edessäni, yritän olla huomaamatta ihmisiä. Äh, tuossa on joku tuttu, yritän välttää sen, mutta on pakko tervehtiä, vääntää hymy naamalle. Olen normaali, olen normaali... Kaupan tasainen melu tuntuu korvissa kovalta, ärsyttää. Keskityn tuttuun reittiin kaupassa, lappaan ostokset nopeasti kärryyn. Pian pois! Kassalla jaksan tervehtiä myyjää ja ehkä hymyilinkin. Ajan kotiin, perillä en muista ajomatkasta mitään.

Kotona sisällä huokaisen helpotuksesta, minä tein sen!

Ravistettava ennen käyttöä

Tästä löytyi sanat tälle illalle. Niin totta...


Apulanta: Ravistettava ennen käyttöä

En usko että saa yleistä hyväksyntää
näkemykseni kieroonkasvaneet
Voidaanko määritellä rajaa sellaista
kun hassusta tulee pelottavaa

Ei saisi ajatella näin
Mut se ei oo ainoo mitä teen väärin

Minussa on ongelma
jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
korvaan arvaamattomuudella
Tuntuu että tekijä unohti otsaan kirjoittaa
ravistettava ennen käyttöä

Tahtoisin olla se joka olin silloin
kun kuollakseni halusin
tulla sellaiseksi kuin nyt olen
noin tuhat vuotta taaksepäin

Vaikee on sietää kaiken paino
mut siihenkin voi kasvaa kiinni

Minussa on ongelma
jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
korvaan pessimistisyydellä
Tuntuu että tekijä unohti otsaan kirjoittaa
ravistettava ennen käyttöä

Joskus aion vielä kääntää
kelkkani ja tehdä korjausliikkeen
aion parantaa kaikki tehdyt vauriot
melkein uskon itsekin

Minussa on ongelma
jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
korvaan piittaamattomuudella

Minussa on ongelma
jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
korvaan tyytymättömyydellä
Tuntuu että tekijä unohti otsaan kirjoittaa
ravistettava ennen käyttöä

Sattuu kun satuttaa

Ahdistaa. Epäilen. Ruokin epäilyäni epäilemällä lisää, jotain pahempaa. Olen jo kai vainoharhainen. En tiedä mikä on kuvitelmaa, mikä totta. Olen kierteessä, enkä pääse ulos siitä. Ahdistus muuttuu raivoksi, vihaksi itseäni kohtaan. Miksi en vain voi olla? Normaali. Haluan satuttaa itseäni fyysisesti, jotta sisäinen tuska tuntuisi edes vähän pienemmältä, helpommalta. Taistelen sitä tunnetta vastaan. Jokapäivä.

Pomminvarma

Jäin tuota sanaa pyörittelemään mielessäni, "pomminvarma". Sitä sanaa hevospuolella käytetään hevosesta, joka ei missään olosuhteissa (maastossa, liikenteessä, kentällä, tallissa...) säiky mitään, käyttäytyy siis hyvin tasaisesti ja varmasti kaikinpuolin ja kaikkialla. Se on kovin toivottu ja arvostettu piirre hevosessa.

Oma elämäni ei ole lainkaan pomminvarmaa. Se ei ole koskaan mukavan tasaista ja varmaa. Jokainen päivä tuo mukanaan säikähdyksiä, pelkoa, ahdistusta, töyssyjä ja paniikissa syöksähtelyjä sinne tänne, pään sisällä. Aivan kuin pillastunut hevonen.

Haluaisin tuollaisen pomminvarman elämän, haluaisn itse olla pomminvarma! Tasaista, varmaa, kaikki on hyvin... Pelko ja epävarmuus on kuitenkin aina läsnä. Minusta ei kai koskaan tule pomminvarmaa.

Itkua ja parkua

Aamuisin kaikki tuntuu menevän pieleen. Olo on epätoivoinen ja ahdistunut. Tuntuu kuin koko maailma olisi kääntynyt minua vastaan. Jotain pahaa tapahtuu varmasti... Epäilen kaikkia ja kaikkea.

Tukka ei mene hyvin, kissa hyppää olkapäälle kynnet esillä, koirat vinkuu ulos... Epätoivoa, itkua, ahdistusta. Se vain tulee ja jyrää. Elämä tuntuu yhdentekevältä, päässä sekasorto ja se helvetin ahdistus!

Pahin pelkoni

Miksi aina, kun koen itseni tai parisuhteeni epävarmaksi, alkaa kauhea ahdistus? Siitä ei pääse eroon, kun se iskee. Se vyöryy päälle ja kaikki tuntuu epävarmalta, vaikealta ja toivottomalta.

Miksi koen parisuhteeni uhatuksi niin helposti? Ei tarvita kuin pieni asia, ja taas ajatukset järkkyy. Pelkään että hän on jättämässä minua, kyllästynyt minuun, sairauteeni... Tiedän että hänkin tarvitsee omaa aikaa, mutta epävarmuus kalvaa aina niin syvältä. Pelkään tulla hylätyksi, jätetyksi. Pahin pelkoni.

Se toinen minä

Elämä jatkaa kulkuaan, eihän sille mitään mahda... :) Olo on pysynyt suht virkeänä. Fibro jäytää polvia, mutta en anna sen masentaa!

Terapiakäynnillä (vai mitä se on?) ei mitään ihmeitä. Mietin vaan tätä itseni kokonaisuutta, joka selvästi rakentuu kahdesta (tai jopa kolmesta) eri persoonasta. Niin skitsofreniaa se ei ole, mutta silti se toinen minä on arveluttava heppu! Se on rohkea, uhmakas, se ei välitä itsestään, sille kaikki on yhdentekevää, se elää vähän liian lujaa, ajaa autoa liian lujaa, kuuntelee musiikkia liian lujaa... Se joutuu usein hankaluuksiinkin, se on itsetuhoinen. Mistä se tulee ja minne se menee, sitä ei tiedä kukaan. Jos tapaat tämän hepun kuljeskelemassa, nappaa talteen ja vie lähimmälle mielenterveysasemalle! :) Löytöpalkkiota ei makseta!

Vauhdikas mummo

Toimeliaisuutta edelleen ilmassa. Tossa latasin juuri dosettiini viikon pillerit ja mietin mikä mummo musta on tullut! :) Dementiaa vissiin myös, kun täytyy tollasta käyttää... :)

Taas on päivä mennyt ja on tullut tehtyä yhtäsun toista. Ja ihan järkevääkin. Oon siivonnut, käynyt tallilla, vaihtanut lakanat... Jees, vauhti kohdillaan! :))

Hypoa ja hyvää päivää!

Tässä on ollut monta hyvää päivää ja hyvänä tuntuu jatkuvan. Sitä edelsi kyllä jumalaton pään sisäinen sekasorto, että olen kyllä ansainnut nämä hyvät päivät! :)

Olen ollut hyvän tuulinen ja aikaansaapa. Tänään piti aamulla vain nauttia aamupala, laittaa itsensä kaupunkikuntoon ja silittää farkut. Huomaamattani olin myös siivonnut keittiön, tyhjentänyt ja täyttänyt astianpesukoneen sekä siivonnut vessan. Huisaa! Onkin piiitkä aika kun olen ollut näin reipas! Hypotellen kaikki sujuu helpommin! :))

MTT:ssäkin juttu luisti, ei ollut mitään valitettavaa. Kunhan pähkittiin tätä vuoristoradalla elämisen iloja ja suruja. Mutta ei ne surut tunnu missään, ne on nyt niin kaukaisia. Vähän pelottaa, koska se vuoristoradan vaunu suuntaa nokkansa alaspäin... Se saattaa ottaa vähän vattanpohjasta! :)

Hulluuden lähteillä

Näitä hulluuden rajoja mietin ja elämääni... Niin olinhan jo lapsena hevoshullu ja koirahullu :) Ne pääsi kyllä vasta oikeisiin mittasuhteisiin aikuisena, kun hommasin oman hevosen ja niitä oikeita koiriakin on villakoirien lisäksi kertynyt mukava määrä.

Mutta tosissaan ajateltuna olen ollut herkkä "hurahtaan" jos jonkinmoiseen hulluutteen tai ainakin hullutteluun. Milloin aloin harrastaan jotain ihan innolla, milloin aloin keräilemään jotain muka hyvin tärkeää, toisinaan innostuin kirjoittamaan, päiväkirjaa tai hankin liudan kirjekaverieta (niin silloin ei ollut nettiä, ei edes tietokoneita). Myöhemmin ihastuin kertarytinällä johonkin niin ihanaan poikaan, jos toiseenkin... Mutta melkeimpä yhtä nopeaan kun innostuin, loppui innostus. Homma alkoi tympimään ja loppui lopulta kokonaan.

Tätä samaa "hurahtelua" on edelleen aikuisenakin huomattavissa. Kiinnostus ja innostus herää nopeaan, kuin huomaamatta ja vie mukanaan. Se voi olla pienet muoviset My little ponyt yms, joita sitten etsin netistä ja keräilen, se voi olla jokin nettikeskustelu, missä väittelen/keskustelen hyvin intensiivisesti lähes 24/7 tai uusi ihmissuhde, ystävä jne. jne. Mutta sama kaava toistuu edelleen. Innostus, tympäisy ja lopetus.

Mutta onhan tässä hyvätkin puolet. Elämä ei ole tylsää silloin kun innostuu ja hurahtaa! Hulluna on hauskempaa! :)

Aloitus

Niin mistäköhän tämän aloittaisi... Hulluutta kun on niin monenlaista, jo pelkästään tässäkin päässä! :)

Kaikki alkoi toissa kesänä. Tai oikeastaan kaikki alkoi jo varmaan lapsena tai teininä. Mutta silloin olin vain elämästä sekaisin tai syntymähumalassa, ei niitä lasketa! Ja eipä siihen aikaan mielenterveysongelmia ylipäätään tunnistettu. Oli vain tavallisia, vilkkaita tai laitokseen laitettavia (umpi hulluja) lapsia/nuoria, ja niistä ei edes puhuttu ääneen päivänvalossa!

Toissa kesänä elämäni kuitenkin teki käännöksen. Onnistuin sotkeen elämäni ja sekoilin. Kaikki päättyi pillereiden nappailuun ja muutaman vuorokauden uneen. Toiveena jotain parempaa ja kauniimpaa... Elämä kuitenkin jatkui. Jatkui ja muistutti omasta karuudestaan joka ikinen päivä. Oliko se sitten sitä masennusta?

Siitä alkoi jokatapauksessa tunteiden ja elämän vuoristorata. Vuosi kului melko epävakaissa merkeissä. Olin ahdistunut, masentunut, olin iloinen, pirteä, väsynyt, uneton, lähellä kuolemaa, syvällä, pinnassa, uhmakas, kaunis, rohkea, kiukkuinen, agressiivinen... Keväällä hain apua työterveydestä, sain masennuspillerit ja kävin muutaman kerran jollain mikälietyöterveyspsykologilla. Hänellä ei ollut paljoakaan annettavaa, lukuunottamatta muutamaa monistetta, hengitysharjoituksia ja ajattele positiivisemmin lappu. Sillä oli kiire saada minut töihin ja pois tuhlaamasta varoja "oikeesti sairailta".

Kesällä taas onnistuin toistamaan vuoden takaisen sekoiluni, joka sekin päättyi pillereihin. Tälläkertaa en vaan nukkunut niin pitkään, pillerit päätyi ulos ennen aikojaan... Mies uhkasi erolla, oli saatava apua.

Mielenterveystoimisto onneksi hyväksyi minut asiakkaakseen, olin siis jo tarpeeksi hullu! Siitä alkoi arpominen ja arvuutteleminen, mikä sielä meikäläisen pollassa oikein risoo. Olen lääketieteen koekaniini, on kokeiltu jo tusinaa eri pilleriä ja uusia tuntuu vieläkin riittävän. Virallista diagnoosia ei tunnu löytyvän, vaikka veikkailuja on monenlaisia. Ehkä olen vain "vaikea tapaus" niinkuin mieheni sanoo (se ei jättäny minua). Ensin oli vain keskivaikea masennus, sitten add, kaksisuuntainen, vaikea masennus, toistuva masennus, persoonallisuushäiriö... Jep, siis HULLU! :)

Tästä on hyvä jatkaa!