Mitäpä tässä...

Niin mitäpä tässä... Ahdistaa, masentaa, ei oiken tiedä miten menee. Taas on elämässä vaikeempi vaihe, hyvä olo ei kestä loputtomiin näköjään.

Taas olen päättänyt että lopetan suhteen joka tuottaa vain ahdistusta. Taas olen päättänyt että karistan suhteen lisäksi myös ne 10 kg, jotka sen myötä on tullut. Taas olen päättänyt että elämäni on käännyttävä parempaan. Mutta taas olen todennut että kaikki nuo asiat vaatii niin paljon enemmän, kuin mihin pystyn.

Pelkään lopettaa suhdetta, mutta pelkään myös että se tekee minut yhä ahdistuneemmaksi jos en sitä lopeta. Pelkään ihmisten ajatuksia itsestäni, ulkonäöstäni, mutta pelkään myös ettei ulkonäön muutos vaikuta, vaan ihmiset näkee lävitseni, että minä olen sairas. Pelkään ihmisten kysymyksiä, että mitä minulle kuuluu tai miten voin. Heti ajattelen että se tietää, että hän ajattelee että olen sairas, jotenkin poikkeeva... Pelkään että oloni ja elämäni ei käännykkään parempaan, vaan huono olo vaan vie mennessään, kaatuu päälle. Pelkään parempaa oloakin, koska tiedän ettei se ole pysyvää.

Kevään odotusta

Olo sitten kääntyi kuitenkin huonommaksi ja menin sairaalaan reiluksi viikoksi. Ajatukset pyöri samaa rataa ja elämä ei näyttänyt enää elämisen arvoiselta. Olin lopen uupunut kaikkeen. Sairaalassa sain levättyä ja tasattua päätäni. Vieläkin olo on sekava, levoton ja tunteet vaihtelee päivänmittaan laidasta laitaan, mutta uskon selviäväni taas etenpäin. Päivän kerrallaan.

Ystävät ja läheiset ovat tukeneet minua paljon. Saan olla heille kiitollinen monesta asiasta. Jo pelkästään siitä että he ovat ja välittävät minusta. Välillä tuntuu että olen heille kokoajan jotain velkaa, että minunkin pitäisi pystyä samoihin suorituksiin, olla vahva ja tukea myös heitä.

Olen koittanut piristää mieltäni laittamalla kotiini jotain uutta, värikkäämpää, keväisempää. Olen ostanut muutaman kasvin. Jopa löytänyt semmoisia, joita kissat ei raatele palasiksi :) Kevättä odotan, ja kesää. Josko ne toisi tullessaan jotain parempaa, uutta ja mukavaa.

Täälä taas, edelleen, vieläkin...

Pitkästä aikaa taas kirjoitushommissa. Josko jatkaisi siihen mihin on viimeksi jääty... Tai ehkä hyppään vaan suoraan tähän hetkeen...

Niin no elämä on sujunut tuttujen kuvioiden mukaan, vuoristoradalla, elämän huvipuistossa, vai mikä lienee eläintarha... Ero ei enää ahdista, ei ainakaan jatkuvasti. Ei se ole mielessä jokapäivä, ei edes joka viikko. Exän kanssa välit on asialliset. Mieltä kyllä ahdistaa monet muut asiat, jotkut jokapäivä, jotkut joka sekuntti...

Kesän loppu toi tullessaan uuden suhteen, jota on nyt jatkunut edelleen. Suhde on jatkunut, vaikka olen vähintään kerran viikossa päättänyt, että lopetan sen. Kuitenkin jokin saa aina jatkamaan. Mielialat on vaihdellut asian tiimoilta rakkaudesta voimakkaaseen ahdistukseen, mutta niin on ollut muutenkin elämässä viimeaikoina. Joten en tiedä aiheuttaako tuota ahdistusta suhde vaiko vaan tämä epävakaa mieli.

Menneisyyden (lapsuuden) haamut ja luurangot alkoi taas hiipiin ovista ja ikkunoista sisään ja saivat mielen järkkymään. Siihen vielä tuli lisäksi oman rakkaan hevosen menetys, ja niin sekasorto ja ahdistus vei mukanaan. Päivät meni menojaan, mistään ei saanut kiinni, mikään ei tuntunut hyvältä. Toisinaan oli hyvä olla, olin tyytyväinen, aikaan saava... Sitten kuppi heilahti nurin ja vajosin synkkyyteen, ahdistukseen, kunnes taas räpiköin ylös tippuakseni taas takaksin rotkoon. Tämä kuvio toistui joka päivä uudelleen ja uudelleen. Unikaan ei tullut ja jos tuli oli yö pelkkää painajaisissa pyörimistä.

Päänsisäinen sekasorto oli ajaa jo sairaalaan, mutta onneksi lääketeollisuus taas riensi apuun mukavine pikku pillereineen ja pahin on nyt ohi. Olo taas tasaisempi. Nyt koitan nauttia tästä hieman vakaammasta olosta, vakaammista päivistä. Nyt jossain on jo jotain järkeä. Lääkkeet väsyttää, mutta koitan kuitenkin pysyä tässä päivässä ja tässä hetkessä.

Päätös

Minkäs tälle voi, näin tää elämä nyt vain menee. Vanhaan ei ole paluuta, eteenpäin on päästävä, uskottava se on. Irti päästäminen on vaikeaa. Se ei tapahdu näköjään päivässä eikä kahdessa. Käytännössä olen eronnut, mutta tunnetasolla vielä naimisissa sen miehen kanssa.

Me ollaan nyt kavereita. Kun se miehen suhde kariutui, kaikki kääntyi helpommaksi. Mutta tämä on vain väliaikaista. Tulee uusi ihastus, uusi suhde. Ja taas se tuska riipaisee ja lujaa. Olen päättänyt, että meidän yhteydenpidon on loputtava. Liikaa viestejä, liika soittoja, liikaa facebookissa keskusteluja, kommentteja... Useimmiten nämä ovat miehen aloitteeesta lähtöisin. Kait hän koittaa jotenkin paikata tilannetta, sitä tuskaa minkä aiheutti suhteellansa, erolla joka johti minut valitsemaan kuoleman. Mutta enemmän tuskaa aiheuttaa tämä tilanne. Se kuitenkin luo minulle jotain toivoa, ajatuksen että ehkä me palaamme yhteen... Ja se on niin tuskallista. Tiedän ettei näin ole eikä tule olemaan. Sen on loputtava. En pääse eteenpäin. Kuitenkin eilen päädyimme sänkyyn...

Huomenna saamme yhden fyysisen asian erosta hoidettua, osituspaperit vihdoin allekirjoitetaan. Minut maksetaan ulos hänen elämästä, meidän elämästä ja kodista. Ehkä se tuo konkreettista helpotusta minun erotyöhön. Oikeastaan tämä paperien allekirjoitus on viimeinen meidän virallinen yhteinen asia. Sitten ero on hoidettu juridisella puolella loppuun.

Olen päättänyt olla vahva, ja kertoa tämän tilaisuuden jälkeen mielipiteeni yhteydenpidosta. Toiveeni että emme ota enää yhteyttä toisiimme kuin virallisissa asioissa ja asioissa jotka liittyvät eläimiimme. Tahdon kertoa että se on ainoa keino minulle selviytyä tästä tilanteeesta ja päästä pikkuhiljaa eteenpäin. Minä pystyn sanomaan sen, pakko!

Aamu

Aamu,
sänky on vieras
kylmät seinät huokuvat tuskaa
eilinen hyökkää kuin vihainen tuuli
se repii, raastaa ja kiduttaa

Eilen
omistin tuskan
nukahdin pelkoon ja uneen ahdistavaan
eikä tuska unohda mua
se ei jätä minua yksin

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
taloon, jota kodiksi kutsutaan
vaikka siellä ei ole minulle ketään
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
tällä tiellä
tällä tiellä

Ilta,
pöytä on tuttu
vieraat kasvot aukovat suitaan
tyhjyys ympäröi meitä ja tuska
eikä kukaan uskalla kerätä luitaan

Yö
tulee ja heittää
meidät tyhjille kaduille taas
synkät kadut kuin tuhannet sillat
vievät pimeydestä pimeyteen

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
taloon, jota kodiksi kutsutaan
vaikka siellä ei ole minulle ketään
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
tällä tiellä
tällä tiellä

(Ismo Alanko, Hassisen kone)

Uusi elämä

Sitä sitten tuli ryvettyä pohjamudissa. Tie vei lääkeyliannoksen, tehon, osaston ja Kaivannon kautta uuteen alkuun. Kuolema oli hiuskarvan varassa, mutta kohtalolla oli ehkä sormensa pelissä. Vielä ei ollut minun aikani.

Nyt kirjoittelen tätä omassa pikku rivarissa, koira kainalossa. Ehkä nää asiat tästä alkaa pikkuhiljaa kulkemaan eteenpäin. Saan uuden elämän alkuun. Nyt on kuitenkin se oma koti, kaiken perusta. Tästä on hyvä ponnistella eteenpäin, tukiverkkoihin nojaten ja luottaen.

Vielä kuitenkin kelaan päässäni, että olisi niin paljon helpompaa kun olisin kuollut. Se olisi ollut läheisillenikin loppujen lopuksi helpompaa. Läheisen kuolema on raskas taakka, mutta se kevenee vuosien saatossa. Nyt minun läheiseni joutuu kantamaan sitä pelkoa ja epävarmuutta ehkä loppuelämänsä, että teenkö uudelleen niin, saanko elämäni tasapainoon, olenko onnellinen...

Kyllä minä haluan elää. Vaikeaa on se tosiasia, että olen nyt eronnut nainen. Hylätty, toinen on korvannut minut, miehen tunteet on jo siirtynyt toiseen kohteeseen, en ole hänelle enää mitään. Minulle tämä on niin paljon vaikeampaa. Minä rakastan edelleen sitä miestä. Siitäkin huolimatta että hän valehteli minulle, oli eroa suunnitellut jo kauan, oli jo solminut suhteen. Halusi vain eroon minusa, pois tieltä sotkemasta hänen uutta elämää. Minä en ole päässyt eteenpäin tuollaisella vauhdilla. Olen tässä, elän tunnin, ehkä päivän kerrallaan. En halua ketään muuta. Vieläkin olisin valmis tekemään mitä vain, että saisin vanhan elämäni takaisin. Ne onnelliset vuodet, kun rakastimme toisiamme ja se riitti!

Viimeiseen tiimaan

Apulanta: Armo

Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää